Blogivieras Mikael Seppälä: Kun perintö muuttuu veroksi

”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi.” Näin alkaa Täällä Pohjantähden alla, Väinö Linnan klassikko, joka on monelle suomalaiselle enemmän kuin romaani – se on kertomus työnteosta, sitkeydestä ja tulevaisuuden rakentamisesta.

Jussi Koskela raivaa suon pelloiksi, rakentaa tilan ja turvaa perheensä elannon. Hänen poikansa, Akseli Koskela, jatkaa työtä. Jussi ei olisi voinut kuvitellakaan, että jonain päivänä esivalta ottaisi osan hänen hartiavoimin luomastaan omaisuudesta vain siksi, että tila siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Tänään tätä kutsutaan perintöverotukseksi.

Kansantalouden näkökulmasta perintövero on omaisuuden pakkosiirtoa. Verona maksettu pelto, metsä tai asunto annetaan eteenpäin. Jos uusi omistaja ei ole yhtä ahkera tai kykenevä kuin edellinen, omaisuus voi jäädä hoitamatta, tuotto laskee ja lopulta koko yhteiskunta kärsii. Jos taas perijä tarttuu kuokkaan kuten Akseli, tekee enemmän töitä paikatakseen menetyksen – onko tämä oikeudenmukaista?

Useimmiten perinnön kohteena ei kuitenkaan ole maatila vaan asunto. Yli 80 prosenttia suomalaisista asuu omistusasunnossa, joten perintövero koskettaa käytännössä koko kansaa, ei vain “rikkaita”.

Julkisessa keskustelussa oletetaan usein, että peritty asunto myydään heti. Todellisuudessa vaihtoehtoja on monia: perhe voi muuttaa asuntoon itse, pitää sen lasten opiskelupaikkana, vuokrata sen tai säästää tulevaa varten. Silti vero lankeaa maksettavaksi välittömästi.

Otetaan esimerkki: keskimääräinen 80 neliön asunto, arvoltaan noin 170 000 euroa. Perintövero ensimmäisessä veroluokassa on tästä noin 17 100 euroa. Jos perijällä ei ole käteistä tähän, edessä on pakkomyynti. Kun asunto myydään, seuraa vielä luovutusvoittovero.

Ja kenelle asunto lopulta päätyy? Harvoin “naapurille”, jolla ei ole varaa. Useammin sille, jolla jo on pääomaa. Tätä voi kutsua myös hiljaiseksi sosialisoinniksi: joudut myymään omaisuutesi maksaaksesi verot. Samaan aikaan ihmetellään, miksi varallisuus kasautuu – vaikka verotus itsessään ruokkii tätä kehitystä.

Tilanne olisi täysin toinen, jos perintöverosta luovuttaisiin ja käytössä olisi vain luovutusvoittovero. Tällöin perijä päättäisi itse omaisuuden kohtalosta: myydäkö, muuttaako, vuokratako vai siirtääkö eteenpäin omille lapsilleen. Pakkomyyntejä ei syntyisi. Verosuunnittelulla voi välttää perinnän hetkellä verojen maksuista kokonaan.

Ja mikä tärkeintä: verotulot eivät vähenisi – päinvastoin. Vero maksettaisiin silloin, kun omaisuus todella realisoidaan. Päätös olisi yksilön, ei verottajan tai poliitikkojen.

Perintövero rankaisee säästäväisyyttä, pitkäjänteistä työtä ja sukupolvien välistä vastuuta. Se on vero, joka osuu tavallisiin perheisiin ympäri Suomea – ei vain harvoihin varakkaisiin.

Ehkä olisi aika kysyä, rakennammeko järjestelmää, joka kannustaa tekemään työtä ja huolehtimaan jälkeläisistä – vai järjestelmää, joka murentaa juuri näitä arvoja.

Kirjoittaja on Hämeen Kokoomuksen piirihallituksen jäsen